Mikalla kävi tuuri: uuden firman toimisto on niin vanhanaikainen, että siellä on hella. Mika saa siis lounaaksi lämmintä hernekeittoa. Niinakin syö edekkeen hernaria. Menossa on neljäs peräkkäinen päivä ja kuudes peräkkäinen ateria. Onni kieltäytyy syömästä hernekeittoa. Innostuksessa on havaittavissa selvä laskeva trendi.
Näin vapaamman kulutuksen viikon kunniaksi teemme italiansalaattia, joka on yksi Mikan lempiruoista. Mikan suvun reseptiin tulee kinkkua, herneitä, makaronia, omenaa ja suolakurkkua (kaikki kuutioina) ja kermavaahdolla jatkettua majoneesia. Ihan oikeaa kinkkua emme ala paistaa - joulukinkut on jo myyty alennuslaaristakin - , vaan korvaamme sen kevyesti suolatulla porsaan ulkofileellä (6% suolaa, 3% sokeria -liuoksessa yön yli). Majoneesista tulee vähän kummallisen makuista, korvaamme siitä osan jääkaapista löytyvällä vuoden 2013 kaupan majoneesilla. Herneet ovat pakasteherneitä, mutta pakastealtaat olivat jo 1971 hyvin tavallisia kaupoissa. Italiansalaatti on hyvää. Se kelpaa myös lapselle, eikä tuota edes loputtomasti tiskiä.
Yritämme päästä rentoon 70-lukutunnelmaan syömällä iltapalaa television ääressä (Uutiset, Urheiluruutu, A-studio). Niina ei ymmärrä telkkarin edessä syömisen mukavuutta. Olkkarin pöytä on liian matala, joten ruokakippoa on pidettävä sylissä. Ok, kun ruokana on haarukalla kauhottavaa homogeenista salaattia, mutta entäs sitten lasi? Ja vaikka ergonomiakysymykset jotenkin ratkeaisivat - semmoisella jenkkien tarjotinmallilla vaikka - , niin salaatin omena rouskuu hampaissa niin, ettei telkkaria oikeastaan edes kuule. Miksi tämä olisi muka kivaa? Olemme astuneet keski-ikään.
Television tarjonta masentaa siinä määrin, että päätämme mennä huomenna elokuviin. Elokuvissa ei vuonna 1971 enää välttämättä käyty joka kuukausi, sillä televisio oli jo korvannut elokuvat, mutta saimme mummun vahtimaan Onnia, joten tilaisuutta ei voi heittää hukkaan. Sorrumme katsomaan teatterien ohjelmistot netistä. Oikeasti vuonna 1971 ne olisivat varmasti olleet lehdessä. Leffalippujen hinnat hirvittävät, mutta Engelissä on tarjous: kaksi yhden hinnalla!
Tuloerojen kehitys, osa 2.
Hieman yllättäen suomalaisten tulonjako on nyt 2000-luvulla yhtä (epä)tasainen kuin vuonna 1971. Tuloerot pienenivät 90-luvun lamaan asti, mutta ovat sen jälkeen palanneet 70-luvun tasoon. Maailmanlaajuisesti vertaillen tulojakauma on kyllä edelleen hyvin tasainen.
Suomen virallinen köyhyys on nimenomaan suhteellista köyhyyttä. Tilastokeskus sanoo:
Suhteelliset pienituloisuusmittarit eivät kuvaa absoluuttista toimeentulon tasoa, vaan pieni- ja keskituloisten välistä tuloeroa. Mitä pienemmät tulot, sitä vaikeampaa on ylläpitää nyky-yhteiskunnassa normaalia elintasoa ja elämäntapaa. Elintason noustessa nousevat myös vaatimukset sen suhteen, mitä yhteiskunnassa katsotaan tarvittavan normaaliin elämään. Pienituloisuus johtaa jossakin vaiheessa absoluuttiseen kyvyttömyyteen osallistua normaaleiksi katsottuihin toimintoihin. On vain hyvin vaikea havaita kiistattomasti, milloin pienituloisuus muuttuu tällä tavalla määritellyksi köyhyydeksi. Pienituloisuusrajaa määriteltäessä tilastotarkoituksiin käytetään yleisesti 60 prosenttia mediaanista, mutta tietoja julkaistaan myös 40, 50 ja 70 prosentin rajoilla.
Suhteellisesti köyhiä on Suomessa nyt yhtä paljon kuin 70-luvun alussa. Köyhyyspuhe ei siis ole aivan turhaa. Meidän vuoden 1971 vuositulotasomme, 11572 euroa / kulutusyksikkö, tekee meistä pienituloisia vuonna 2013.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti