1971
Elämme kuukauden vuoden 1971 kulutustasolla

15. Päivä: emme lajittele jätteitä

Mika oli tänään pidempäään töissä. Niina teki kotona perinteistä jauhelihakastiketta ja keitettyjä perunoita, joita Mika myös sai lämmittää pannulla kotiin tultuaan. Perussoossi olikin ihan hyvää, ja varsinkin Onni söi sitä onnellisena. (Sillidieetin jälkeen kaikki maistuu hyvälle, tulkitsee Niina.) Ja sitten me taas vähän tiskattiin...

Päivällä 1971-arjesta oli kyllä vähän lipsuttu. Niina kävi syömässä lounaan ravintolassa, ja maksoi siitä huimat 9 euroa. Lounastreffeistä oli sovittu jo ennen vuotta 1971, eikä ravintolaan voi ottaa omia eväitä.

Jätteistä ja lajittelusta

1971 ei tunnettu vielä biojätettä eikä energiajaetta. Meilläkin siis aletaan mättää kaikki roskat samaan säkkiin. Niinasta tuntuu pahalta. Kierrättäminen ja lajittelu muodostavat näköjään ison osan siitä "kunnon ihmisen hyvästä elämästä", jota toivoisi elävänsä. Perunankuorien syytäminen sekajätteen sekaan tuntuu mahdottoman likaiselta. Saman tien voisi kuseskella nurkkiin. Jätettä tulee ainakin silmämääräisesti kyllä vähemmän kuin vuonna 2013, kun tähteet käytetään paljon tarkemmin eikä osteta ylimääräistä. Valitettavasti emme tajunneet punnita roskapusseja, joita yön pimeydessä ympärillemme häpeilevästi vilkuillen kiikutimme pihan perälle.

Jätteiden lajittelu ja lajittelemattomuus herättävät helposti suuria tunteita (Ex ibita, Ex ibitb, Ex ibitc). Virallisesti koko EU on sitoutunut 'vähentämään, uudelleenkäyttämään ja kierrättämään'. Tavoitteet ovat osittain varsin kovia, esimerkiksi biojätettä ei käytännössä pitäisi videä kaatopaikalle enää ollenkaan vuoden 2015 jälkeen (VN asetus 331/2013, 28§). Keskustelussa on usein mukana moraalista närkästymistä, puolin ja toisin. Kierrätys ei ole vain kotitalouden hoitoa, vaan moraalinen kannanotto.

Jätteenlajitteluun on eri ihmisillä eri syitä, mutta ympäristönsuojelullisesti varmaan kolme tärkeintä kategoriaa ovat: 1) luonnonvarojen säästäminen, 2) kasvihuoneilmiön hidastaminen ja 3) kaatopaikkojen ja muun loppukäsittelyn ympäristöhaittojen estäminen. Siitä miten nämä tavoitteet oikeasti toteutuisivat ollaan, perustellustikin, erimielisiä. Kasvihuoneilmiön voi tietysti nähdä osana luonnonvarojen loppumista - elinkelpoisen maan loppumisena - mutta sen globaalista luonteesta johtuen siitä keskustellaan pitkälti erikseen.

Luonnonvarojen loppumista pelkäsi jo Malthus aikoinaan. Idea oli yksinkertainen: uuden viljelymaan raivaaminen kasvattaa ruoantuotantoa vain lineaarisesti, kun taas väestö kasvaa eksponentiaalisesti, joten jossain vaiheessa väestön tarpeet ylittävät tuotannon ja joudutaan nälänhätään. Globaalia nälänhätää ei kuitenkaan tullutkaan. Suurin yksittäinen vaikutus oli vihreällä vallankumouksella, joka kolminkertaisti monien viljelykasvien tuotannon hehtaarilla 40 vuodessa. Nälkäisten määrä maailmassa onkin vähentynyt sekä absoluuttisesti, että suhteellisesti 1960-luvulta lähtien (Ks. 2011 Hunger Report ja FAO:n Hunger Portal; huomaa erityisesti, että jossain vaiheessa arvioitiin nälän kasvaneen talouskriisin aikana 2008-2010, mutta lopullisten lukujen mukaan näin ei käynytkään.)

Yleisemminkin, tarvitsemiemme luonnonvarojen saatavuutta näyttäisi tällä hetkellä dominoivan muutama perustrendi: 1) innovaatiot perustuvat ihmisten yhteistyöhön, ja yhteistyö kasvaa nopeammin kuin populaatio, varsinkin kaupungeissa (Bettencourt, Luis, and Geoffrey West. "A unified theory of urban living." Nature 467.7318 (2010): 912-913.), 2) käytettävissä olevat varat riippuvat enemmän innovaatioista, kuin fyysisistä resursseista ja 3) markkinataloudessa tarjonnan väheneminen ei johda puutteeseen, vaan hinnannnousuun, joka johtaa kulutuksen siirtymiseen muihin tuotteisiin (emme enää käytä valasöljyä emmekä guanoa). Hinnannousu pelottaa tietysti esim. siinä tapauksessa, että ruoan hinta nousee osan ihmisistä ulottumattomiin. Esimerkkinä resurssien käyttäytymisestä on Julian Simonin ja Paul Ehrlichin kuuluisa vedonlyönti 1980 siitä, että raaka-aineiden hinnat tulevat nousemaan seuraavan kymmenen vuoden aikana (juurikin resurssien loppumisen takia). Hinnathan eivät siis nousseet.

Kasvihuoneilmiötä eivät kirjoittajat epäile, vaikka jonkin verran siitäkin saatetaan kiistellä. Hiili- ja metaanijalanjäljen vähentäminen hidastaa kasvihuoneilmiötä. Kulutuksen vähentäminen, joka johtaa myös jätteiden vähenemiseen, pienentää jalanjälkeä. Valitettavasti kaikki jätteenlajittelu ei jalanjälkeä pienennä: esimerkiksi kotitalouksista neljällä eri kerralla tapahtuva jätteen hakeminen luultavasti aiheuttaa enemmän hiilidioksidipäästöjä kuin lajittelulla säästetään (onneksi vähitellen on tullut jäteautoja, jotka saavat haettua useamman jakeen kerrallaan), samoin biojätteen poltto tuottaa vähemmän kasvihuonekaasuja kuin (huonosti onnistunut) kompostointi, ei myöskään ole itsestäänselvää, että esim. maitotölkkien peseminen, erikseen kuljettaminen, taas peseminen ja eri materiaalien irroittaminen tuottavat vähemmän hiilidioksidia kuin uusien purkkien tuottaminen. Koska jalanjäljen oikea mittaaminen on melkein mahdotonta, saatetaan sitoutua voimakkaastikin sellaisiin prosesseihin, jotka kuulostavat hyvältä, mutta eivät auta. Kunnollinen hiilivero siirtäisi informaation hinnoissa automaattisesti.

Jared Diamondin 'Collapse: How Societies Choose to Fail or Succeed' on muuten erittäin hyvä kuvaus siitä, miten eri yhteisöt ovat eri aikoina kuluttaneet loppuun ympäristönsä. Pääsiäissaarelaiset kaatoivat kaikki puut, niin etteivät voineet enää rakentaa veneitä kalastaakseen; Kaksoisvirranmaan viljelymaa suolattiin kasteluvesillä käyttökelvottomaksi. Selvästi on täysin mahdollista tuhota kokonaisen kansan elinympäristö.

Kaatopaikkojen välittömien ympäristöhaittojen kannalta nykyään tärkeintä lienee ongelmajätteiden pitäminen pois kaatopaikoilta, joka taas ei tyypillisesti ole keskustelunaihe. Monesta lienee itsestäänselvää, että ongelmajätteet täytyy hoitaa erikseen, ja monet (osittain varmaan samatkin tyypit) eivät siihen jaksa vaivautua, mutta keskustelua tämä harvoin herättää, paitsi ehkä joskus energiansäästölampuista. Sen sijaan jätteiden polttoon asia liittyy Suomessa läheisesti. Ruotsissa ja Tanskassahan oikeastaan kaikki sekajäte poltetaan energiaksi, siinä määrin, että Ruotsi ainakin tuo jonkin verran jätettä maahan. Suomessa vihreän liikkeen ensimmäisiä isoja voittoja oli Kyläsaaren dioksiinia levittäneen jättenpolttolaitoksen sulkeminen. Jätteenpolton estäminen on tämän jälkeen ollut pitkälti periaatekysymys, eikä polttolaitoksille ei Suomessa ole käytännössä irronnut lupia.

Tällä hetkellä käydään kovasti keskustelua ruokajätteistä. HSY:llä on 'Fiksu vähentää jätettä' -kampanja (moraalinen ote näkyy taas, se joka ei vähennä jätettä on siis tyhmä). Vuoden 1971 näkökulmasta ruoan heittäminen roskiin heijastaa kahta suurta muutosta elämässä: on ensinnäkin varaa heittää osa ostoksista roskiin ja toiseksikin elämä on paljon joustavampaa: kotona voi olla tuorettakin ruokaa varalla, jo ostettua ruokaa ei ole pakko syödä jos ei teekään mieli, ja suunnitelmia voi vaihtaa suuntaan ja toiseen.

Kotitalouksien jätteidenlajittelun tärkeyttä syö ikävästi se, että kotitalouksien osuus Suomen jätteistä on vain 2%.

Mitenkäs sitten 1971? Wikipedian mukaan paperia on Suomessa kierrätetty 20-luvulta lähtien. Mikakin muistaa, että vielä 1983 kerättiin kouluun paperia varanhankintamielessä, eli sen suhteellinen arvo oli melko korkea. Lasipulloja alettiin kerätä uudelleenkäytettäväksi 50-luvulla (taas Wikipediasta). Biojätteen kerääminen alkoi Helsingissä 1993. Kierrätettiin paperia siis ehkä, lasipulloja varmaankin, biojätettä ei kaupungissa. Maaseudulla varmaan kompostoitiin jonkun verran, mutta saatettiin vain myös pitää omaa sekatunkiota. Kaupunkitaloissa saattoi olla jätekuilu ja uuni, jossa talon jätteillä tuotettiin lämpöä.

Vuosi 1971 oli saastumiseen heräämisen aikaa. Palaamme teemaan vähän myöhemmin.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti